Olen NIIN ylpeä itsestäni. Kaksi viikkoa annoin itselleni aikaa, ja nyt tänään aamulla se poiki hedelmää. Vanha minäni olisi heti marssinut tahon eteen ja esittänyt varsin suorasti ja kärkkäästi omat mielipiteensä, ja ollut tulta ja tappuraa...

Eli tytön päiväkodissa oli vihdoin se "rauhallinen" hetki, että ehdi juttelemaan yhden vakiohoitajan kanssa. Tänä syksynä on kuulemma lapsia niin paljon, ettei vanhaan jakoon (3+4 vuotiaat sekä 5 vuotiaat erikseen) ole enää pystytty täysin, koska iät menevät niin epätasaisesti.

Käytännössä siis entinen 3-4 vuotiaiden ryhmä on nyt 3-5 vuotiaiden sekaryhmä ja 5 vuotiaita on erikseen se maksimimäärä, mitä yhdellä hoitajalla saa olla, jotta taas sekaryhmä ei tulisi liian isoksi. On vissiin tarvittu useampikin palaveri, että lapset on jaettu, sen luin tädin puheiden rivien välistä. Ompa hyvä, etten sen enempää alkanut "paukuttaa päätäni" ryhmistä ja "miksi meidän lasta nyt kohdellaan väärin" niin se vain äidillä on vähän välillä puolueelliset lasit päässä :)

Pisteet siis taas päiväkodille, vaikka vähän jo heitä haukuinkin. Varmasti ovat miettineet kaikki asiat mahdollisimman hyvin kaikkien kannalta. Ymmärrän senkin, että 5 vuotiaiden ryhmän ollessa äärirajoilla, olisi tytönn ja muiden kannalta väärin laittaa häntä sinne yhden paikalle, kun todellisuudessa hän tarvitsee vähintään 1,5 lapsen huomion ja avun. 3-5 vuotiaiden ryhmässä on kuitenkin yksi avustaja, joka on toisella tytöllä aamut ja meidän tyttö "lainaa häntä" aina kun on siirtymät (eli puetaan riisutaan yms. jossa kaipaa ylimääräistä ohjausta). Lisäksi talossa on erikoislastentarhan opettaja ja muuta osaavaa henkilökuntaa, eli kaikki on ihan hyvin.

Syksyn  mittaan on varmaan taasen palaveri koskien tyttösen edistymistä, ja jos mä siihen asti sitten vain astun askeleen taaksepäin. Sheivaan ne leijonaemon karvat taas hetkeksi pois, ja luotan siihen, että oikeasti ammattilaiset osaa asiansa, ja kerrankin tämä julkinen taho ei ole "minua vastaan" niinkuin niin moni aikaisemmin.

Jotenkin, kun koko elämänsä on lapsen edun takia joutunut (siis nimenomaan joutunut) taistelemaan, on niin vaikea ymmärtää, että vihdoin 5 vuoden jälkeen sinut otetaan todesta, lapsen ongelmat otetaan todesta, ja silti arki rullaa. Uskomatonta!

Ei auta kuin olla kiitollinen, nojata taaksepäin ja nauttia kyydistä. Kyllä elämä on välillä niin ihanaa!