Eilen palauduin kotiin vasta vähän ennen seitsemää, kun oltiin toimintaterapiassa.

Tähän väliin, jollei joku tiedä, tytöllä on aivoissa kehityshäiriö, mikä lähinnä luokitellaan lieväksi CP vammaksi tiettyine erityispiirteineen, jotka eivät vielä ole tytön iän takia kaikki täysin määriteltävissä. Käymme 1-3 kertaa viikossa fysio- toiminta- sekä ratsastusterapiassa. Fyysisesti tytöllä on oikean puolen heikkous, ja heikko tasapaino (osittain tämän puolieron johdosta). Ulkoisesti tytöstä ei ulkopuolinen välttämättä huomaa mitään erikosita. Fysioterapiassa on nyt käyty 4 vuotta, ja sen tulokset näkyvät nykyisessä tytön olemuksessa. Puolieroa ollaan saatu kurottua kiinni hyvin, vaikka se edelleenkin vaikuttaa etenkin hienomotorisissa asioissa. Ilon aihetta antaa se, että tytön kehitys menee koko ajan eteenpäin, eli reservissä on paljon taitoa, mikä pitää vaan houkutella normaalia sitkeämmin esiin.

Pitkästä aikaa oli ihan mukavaa jutella toimintaterapeutin kanssa tyttömikrobista, ja hän oli samoilla linjoilla mun ajatusten kanssa tytön kehityksestä, ja tulevasta terapian painottamisesta. Oltiin myös samoilla linjoilla, että päiväkodin tämän syksyinen ajatus, että tyttö jatkaa 3-4 vuotiaiden ryhmässä, oli vähintäänkin epäilyttävä ja väärä valinta.

Tuntuu siltä, että päiväkodissa yritetään nyt mennä siitä missä aita on matalin. Toisin sanoen, koska tyttö pärjää tuossa ryhmässä nykyisillä avuillaan, ei häntä ole mitään syytä laittaa "vanhempien hänen oman ikäisten ryhmän riesaksi puutteineen". Nimenomaan päiväkodin tarkoitus kuntoutuksellisessa mielessä tytön taitojen saattaminen ikäistensä tasolle. Tämä ei todellakaan toteudu jos ryhmässä on yli puolet 3 vuotiaita. Nyt satona yhden viikon jälkeen on sössöttävä, pukeutumisesta täysin (jälleen kerran!) avuttomaksi heittäytyvä alisuorittaja. Josta juuri päästiin eroon viime keväänä. *huokaus*

Miksi ammatti-ihmiset käyttäytyvät näin? Mä en voi ymmärtää, miksi viime vuoden sujuttua niin hyvin, nyt pitää alkaa tapella lapsen oikeuksista taas. Juuri kun huokaisin, että onneksi päiväkoti sujuu, ja on yksi murhe vähemmän tytön kehityksestä. Ennenkaikkea TYKS:n suositusten mukaisesti tytön pitää nyt tämän vuoden aikana sulautua omaan ryhmäänsä niin, että pienellä tuella hän pystyy ensi vuonna aloittamaan normaalin eskarin ja sen jälkeen koulun mahdollisesti tukitoimin, mutta kuitenkin ihan samaan aikaan kuin muut. Varsinaista älyllistä ongelmaa kun ei ole, toiminnanohjaus sekä toimintojen hahmottaminen sekä jollain asteella myös keskittymisen puute (joka vaihtelee täysin vireystilan mukaan ääripäästä toiseen).

Tyttö on 5-vuotias, mutta ei osaa kertoa mitä on tapahtunut, ilman monia tarkentavia auttavia kysymyksiä.

Esimerkki: Tyttö heittelee pihalla palloa veljen kanssa. Tulee sisälle. Minä kysyn: Missä olit äsken?  tuolla. Niin mutta missä tuolla? no tuolla vaan. Mikä se tuolla on? oven takana Mikä sen oven takana on? kummastunut katse Mitä on oven takana, jonne pitää aina pukea vaatetta päälle ja laittaa kengät? Ulkona Hyvä! Mitä teit siellä ulkona? Kummastunut katse Mitä teit ulkona veljen kanssa? Olin ulkona. Olit ulkona mutta mitä siellä teit?

ja tätä rataa jatketaan kunnes asia on saatu pikkuhiljaa siihen pisteeseen, että hän on selittänyt asian. Asian, jonka selittämiseen tarvitaan yksi lause. Tästä johtuen minun on hyvin tarkkaan tiedettävä mitä tapahtuu, ja mitä on tapahtunut, jotta voin ohjata tyttöä kertomisessa mahdollisimman tarkasti. Muuten tyttö luovuttaa, eikä kerro mitään. Tämä on lapsi, jossa ei isänsä mielestä ole mitään erikoista, lapsi, joka on täysin terve, ja minä vain hössötän ja yritän saada lapselle leimaa viemällä terapioihin. Juupa juu, tervepä terve.

Tytöllä on ilmennyt myös ajatuksen katkeamista, ja epätoivoa silmissä. Viimeksi fysioterapiassa tyttö unohti mikä on sininen väri. Kyseessä ei ole mikään vedätys, tai että tyttö leikkisi. Hän ei aidosti yhtäkkiä tiedä ihan tavallista asiaa, kyse voi olla mistä tahansa nimeämisestä: tavara, esine tai paikka. Tämä on se asia, jota olen koko ajan pelännyt. Se mitä olen halunnut ajatella "menevän ohi" -ei mene vain ohi, vaan se on hänellä aina. Pelko siitä, miten tämä jatkuu nostaa taas päätään. Miten tyttö, joka ei osaa ajatella omaa parastaan ollenkaan, pärjää tulevaisuudessa yhä enemmän paineita luovassa yhteiskunnassa. Miten estän sen, ettei tyttöä käytetä hyväksi, tai hänen taitojaan ei aleta aliarvioimaan tai arvottamaan pelkän ulosannin vuoksi?

Kyseessä on aina iloinen, kaikkien kaveri, joka pelastaa jokaisen päiväni olemalla sympaattinen ja empaattinen aina, kun huomaa, että jollakulla ei ole kaikki kunnossa.Jos olen tavallista hiljempaa (syystä tai toisesta) tulee tyttö kysymään, oletko sinä äiti väsynyt vai särkeekö sun päätä?

Tyttö pystyy alisuorittamaan uskomattoman paljon, hän osaa vedättää aikuisia mennen tullen, osaa heittäytyä täysin avuttomaksi. Silloin ei auta hempeily, ei voi antaa periksi. Koska tyttö osaa. Hän osaa, kun vähän aikaa miettii, kun kerää keskittymisensä yhteen kekoon ja keskittyy. Osaa, kun aikuinen jaksaa odottaa. Se ottaa enemmän aikaa kuin normaalilta 5 -vuotiaalta, mutta hän osaa. Eikä kehity, ellei aikuisella ole aikaa odottaa. Mihin meillä on kiire? Valmiissa maailmassa?

Joskus en jaksa, joskus tulee närjyttyä, ärjyttyä, ärsyynnyttyä ihan pienestä asiasta. Asiasta, jota tyttö ei tee tahallaan, mutta joka väsyneenä alkaa tuntumaan kuin tekisi kiusaa. Tästä tulee aina niin paha olo.

Minun pieni rakas omalaatuinen tyttöni.